Hustle-kulttuuri on noloa.
Gary Vee ja kumppanit huutavat "nobody will outwork me" ja "I'm not afraid to die on a treadmill". He kertovat heräävänsä 4:00, jauhavansa proteiinipirtelön ja grindaavansa kunnes silmät vuotavat verta. Heidän somekanavansa tulvivat sisältöä, jonka ainoa viesti on: et tee tarpeeksi. Olet laiska. Olet heikko.
Yksi juttu näissä tyypeissä unohdetaan aina. He myyvät verkkokursseja.
Hustle-sisältöteollisuus toimii yhdellä helpolla tempulla: saa ihminen kokemaan itsensä riittämättömäksi, ja myy hänelle sitten ratkaisu. "Osta mun kirja. Tule mun tapahtumaan. Osta mun NFT." Self-help-teollisuuden halvin kikka. Ja se toimii, koska me kaikki epäilemme itseämme.
Minäkin olin siinä kiinni. Vuosia.
Mun arkeni näytti tältä:
Kaikki kuulosti siltä mitä "yrittäjän kuuluu tehdä". Sivubisneksiä, passiivista tuloa, monta rautaa tulessa. Olin imenyt hustle-mentaliteetin täysin: mitä enemmän teet, sitä kovempi olet. Mitä useampi projekti pyörii, sitä menestyneempi olet.
Todellisuudessa mikään ei ollut kunnolla hallinnassa. Kaikki oli vähän sinne päin. Ja minä olin loppu.
Pidin burnoutia myyttinä. Sellaisena juttuna josta puhutaan podcasteissa mutta joka ei oikeasti kosketa "kovia tyyppejä". Ajattelin että se on heikkoutta – jotain mitä tapahtuu ihmisille jotka eivät vaan jaksa tarpeeksi.
Sitten se osui omalle kohdalle.
Yhtäkkiä kaikki vaati ponnistelua – myös ne asiat joita rakastin. DJ-keikat, valokuvaaminen, ideointi. Ei ollut mitään säiliötä mistä ammentaa. Heräsin väsyneenä, menin nukkumaan väsyneenä, ja päivän ainut tavoite oli selvitä.
Hustle-kulttuurissa burnoutista on tehty jonkinlainen kunniamerkki. "Katso miten kovaa tein duunia, poltin itseni loppuun." Se on sairasta. Burnout ei tarkoita että olit kova. Se tarkoittaa että järjestelmä oli rikki – etkä osannut sanoa ei.
Matt D'Avella kuvasi omaa tilaansa näin:
"Mulla on ollut viimeiset kaksi viikkoa aika paha ahdistus, ihan lamaannuttavaa. Olen miettinyt YouTuben lopettamista. En sano että mulla on täysi burnout, mutta lähellä käydään."
Kun edes se tyyppi joka tekee työkseen videoita tuottavuudesta on rikki, koko kehyksessä on jotain vialla.
Peruin festivaalin. Se oli ensimmäinen iso päätös.
Lopetin DJ-välityksen. Baarien ja karaokevetäjien yhdistely ei ollut intohimoni – se oli vaan yksi ylimääräinen bisnes jonka olin keksinyt koska "niin kuuluu tehdä".
Katkaisin sopimuksen ison ravintolaketjun kanssa. Pelottavin päätös, koska sieltä tuli iso osa tuloista. Mutta laskutushinnat olivat naurettavat ja työtunnit järjettömät. Se ei ollut kannattavaa bisnestä – se oli halvalla myytyä aikaa.
Valokuvauksen jätin harrastukseksi. Kaikesta ei tarvitse tehdä työtä. Valokuvaus oli minulle rakas juttu jonka melkein pilasin muuttamalla sen suorittamiseksi. Nyt kuvaan taas itselleni, ja se tuntuu hyvältä.
Kaksi asiaa.
Biletti. Tämä on se mihin uskon. Rakennetaan parasta lipunmyynti- ja tapahtuma-alustaa porukalla, joka oikeasti ymmärtää työssä jaksamisen päälle. Siellä ei ihannoida loppuun palamista – keskitytään oikeisiin asioihin ja tehdään ne kunnolla. Sellainen työympäristö on harvinaista.
Nice Events. Kevyeksi jätettynä – yritys- ja hääkeikat DJ:nä, ei muuta.
Teen vähemmän ja saan enemmän aikaan. Kun et pompi viiden firman ja kymmenen projektin välillä, pystyt keskittymään. Ja keskittymällä syntyy tulosta.
Olen enemmän pojan kanssa. Muutettiin Laajasaloon, luonnon keskelle – paras päätös pitkään aikaan.
Nukun paremmin. Palautuminen on kesken, mutta suunta on oikea. Tiedän miltä tuntuu olla rikki, enkä halua sinne takaisin.
Cal Newport kirjoitti kirjan Slow Productivity. Kolme periaatetta: tee vähemmän asioita kerralla, työskentele luonnollisella tahdilla, ja ole pakkomielteinen laadusta.
"Kun ainoa tuottavuustyökalu on toimia kuin ihmismäinen muurinmurtaja, seuraukset ovat väistämättömät. Burnout, ahdistus, masennus – elämä joka palvelee työtäsi eikä toisin päin."
Newport sanoo että knowledge workissa tuottavuudelle ei ole mitään selkeää mittaria. Teollisuustyössä tiedettiin paljonko widgettejä tuli ulos tunnissa. Mutta kun teet ajatustyötä, ainoaksi mittariksi jäi "näkyvä kiireisyys". Sähköposteja, palavereja, jatkuvaa pöhinää. Newportin termi tälle on pseudo-tuottavuus.
Matt D'Avella testasi slow productivitya käytännössä. Hän lopetti 90 % töistään ja keskittyi vain pitkiin YouTube-videoihin:
"Teen nyt yleensä 5–6 tuntia päivässä, mikä tuntuu hullulta verrattuna menneisyyteen. Mutta tässä on se tärkeä juttu: hitaampi työtahti ei ole tehnyt minusta vähemmän kunnianhimoista. Se on tehnyt minusta keskittyneemmän."
Ja se tärkein:
"Sain kommentteja että nämä ovat mun parhaita videoita ikinä. Mutta se ei ollut tärkeintä. Tärkeintä oli että olin ylpeä siitä mitä tein – sen sijaan että olisin vaan rynninyt projektista toiseen."
Hustle-kulttuuri valehteli. Enemmän ei ole aina parempi. Se että olet uupunut ei tarkoita että yrität tarpeeksi. Lepo ei ole heikkoutta.
Kun teet liian montaa asiaa, mikään ei valmistu. Jokainen projekti tuo mukanaan overhead-taxin – sähköpostiketjuja, palavereja, muistutuksia. Cal Newport tiivistää:
"Kun sanot kyllä liian monelle asialle, suurin osa päivästä menee overhead-taxin maksamiseen. Varsinainen työ saattaa viedä 10 tuntia, mutta piilokustannukset tuplaavat sen."
Tää ei ole laiskuutta. Ei quiet quittingiä. Ei luovuttamista. Tää on sitä että lopetat itsesi huijaamisen ja keskityt asioihin joilla on väliä.
Mä olin huono sanomaan ei. Nyt yritän olla vähemmän huono.